Naistenpäivä

Pikkutytön kanssa käymme monta kertaa viikossa nauttimassa paikallisen leikkipuiston tarjonnasta.



Ilmaiseksi tarjolla on ainakin jumppaa, pallerotuokiota ja muskaria. Tänään nautimme ihanasta laskiaisriehasta, jossa tarjolla oli hernekeittoa ja laskiaispullia.

Leikkipuistotoiminta on avannut silmäni sekä verorahojen äärimmäisen hyödylliselle käytölle että kotiäitien keskinäiselle solidaarisuudelle.

Vaipat, ruoat, auttavat kädet ja tarvittaessa vaikka kuivat ekstrahanskat jaetaan mukisematta samalla kun vaihdetaan kuulumiset ja ajatukset päivän polttavista aiheista.

Leikkipuisto pursuaakin ihan mieletöntä naisenergiaa ja -empatiaa.

(Leikkipuiston ja muiden) kokemuksieni myötä olenkin jo pitkään miettinyt sitä, mistä sitkeässä istuva myytti naisista kaksinaamaisina ystävinä juontaa juurensa. Minulla ainakin on ihan mielettömiä naisia ystävinä, joiden kanssa jaetaan luottamuksella ilot, surut, reseptit, vinkit, vaatteet ja aatteet. Onhan se totta, että joskus teinivuosina meno tyttökavereiden kesken on välillä aika raadollistakin, kun jokainen hakee paikkaansa. Mutta kyllä aikuinen nainen on ihan mieletön ystävä!

Ihanaa naistenpäivää kaikki rakkaat ystävät ja muut ihanat naiset! Pidetään itseämme ja toisiamme arvossa, me ansaitsemme sen!

Isosisko

Syntyjä syviä

Johtuukohan se näistä talven pimeistä illoista, että viime ajat olen pohtinut hyvinkin syvällisiä...Erityisesti pitkät vaunulenkit lumisissa maisemissa ovat omiaan kaikenlaisien teesien ja elämänohjeiden pohtimiseen. Osa ajatuksista on hyvä jättää sinne lenkkipolun varteen, mutta toisista olen huomannut olevan hyötyä omassa arjessa.

Ainakin seuraavat ajatukset ovat olleet käyttökelpoisia niinä hetkinä, kun omat epävarmuudet, pelot, turhaumat jne. yrittävät puskea päälle.


1. Älä rasita perhettäsi (ja itseäsi!) liialla täydellisyyden tavoittelulla. Joskus kotona ei ole siistiä, joskus ruoka tulee pakastealtaasta ja aika usein tukka hapsottaa. Jos lapsen synttärijuhlien/puutarhakemujen/joulun järjestäminen alkaa stressata monta kuukauta etukäteen, on ehkä hyvä päättää, että tällä kertaa et kokeile viittä uutta reseptiä, askartele itse pöytäkoristeita ja virkkaa lahjaksi päiväpeittoa.


2. Ajattele pahinta. Luit oikein. Kun jokin jännittää, pelottaa tai arveluttaa, mieti hetki mikä olisi pahinta mitä ratkaisusi tai pelkosi johdosta voisi tapahtua. Usein pahimman mahdollisen skenaarion ajatteleminen laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.


3. Rakasta, rakasta, rakasta!!! Niin yksinkertaista. Kaikkea muuta voi kuvitella katuvansa, mutta voiko rakastamista katua?!?


4. Sano ajatuksesi ääneen. Kukaan ei voi tietää mitä tahdot, ajattelet ja toivot, jos et sano sitä ääneen. (Kyllä. Se roskapussi siinä eteisessä vaatii pihalle päästäkseen joskus ihan oikean käskyn, ei hienovaraista vihjailua.) On hiukan epäreilua odottaa ystävältä, aviomieheltä tai perheenjäseneltä esimerkiksi toisenlaista käytöstä, jos ei selväsanaisesti kerro, mitä oikeastaan toivoo.


5. Omien toiveiden ja ajatusten kertominen ei tarkoita toisten lyttäämistä, ilkeämielistä "rehellisyyttä" tai kokoaikaista toisten pompottamista. Välillä tapaa ihmisiä, jotka kovaan ääneen sanovat olevansa "vain rehellisiä". On kuitenkin suuri ero sillä haluaako toitottaa ainoastaan omia totuuksiaan vai aidosti kuunnella ja antaa palautetta positiivisessa hengessä.


6. Ole onnellinen. Todella monessa tilanteessa voi itse päättää onko onnellinen vai ei. Kaikkeen ei voi vaikuttaa, mutta omaan suhtautumiseen kyllä. On itsestä kiinni harmittaako sakkolappu koko loppupäivän vai päättääkö, ettei anna moisen haitata. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö olisi lupa surra tai itkeä.


7. Ja lopuksi: älä koskaan luule, että tällainen lista on ikuinen. Eri elämänvaiheissa erilaiset viisaudet ovat niitä "oikeita". Välillä tarvitset rohkeutta, välillä nöyryyttä, välillä päämäärätietoisuutta.


Ihanaa iltaa kaikille!
Isosisko


ps. Pienet elämänohjeet ovat täällä tulleet tarpeeseen: tytön nukkumakuviot ottivat muutamaksi illaksi itkuista takapakkia. Tänään on onneksi näyttänyt taas jo valoisammalta!

Pohdintaa sushin äärellä

Kävimme mieheni kanssa viikonloppuna sushilla. Ihanaa! (Minulla oli siis paljon hauskempaa mitä kuva antaa olettaa :D)

Päivän puheenaiheemme tosin veti vakavaksi. Luen Erityisen ihana äitiys-blogia ja hiljattain siellä käytiin kiivasta keskustelua siitä, onko vammaisella pariskunnalla oikeus hankkia lapsi TIETÄEN, että tarvitsee apua lastenhoidossa.

Osaan jollain tapaa eläytyä siihen kankeaan ajatuksenjuokseen idean takana; rahaa menee, yhteiskunta kärsii ja tavallinen tallaaja joutuu taas maksumieheksi, puhumattakaan siitä, että lapsethan syntyvät automaattisesti pyörätuolissa ja sama rundi jatkuu seuraavalla kierroksella. Niin, kankeaa, eikö?

Jos sovelletaan tätä "ei tieten tahdon kuluja"-logiikkaa vaikka minun elämääni (vaikka vauva siis ei olekaan vielä tulossa), joutuisin aikamoisen elämänmuutoksen eteen. Muutin 19-vuotiaana omaan kotiini täysin tietoisena siitä, etten siellä ilman avustajaa pärjää. Eli muuttaisin siis takaisin äidille ja isälle. Olen myös hakenut opiskelemaan ja ihan varmasti olen silloin tiennyt, etten kyllä bussilla tule sinne kulkemaan. Työt sama juttu. Aika pieneksihän se elämänpiiri kutistuu sitten.

Kyse onkin siis oikeuksista ja pitkän tähtäimen hyödyistä. Meillä kaikilla on oikeus itsenäiseen elämään, opiskeluun, työssäkäyntiin ja perhe-elämään, vaikka se vaatisikin vähän ekstratukea yhteiskunnalta. Ehkä minun lapsestani tulee se nero, joka keksii jonkun tulevaisuuden innovaation. Tai sitten se on vain meitä perusmattimeikäläisiä, jotka pitää vaan oikeuksistaan kiinni.

Uskon myös, että vanhemmat, joilla on joku vamma, saavat apua myös muilta kuin pelkältä avustajaltaan, aivan niinkuin kaikki muutkin vanhemmat. (perhe, ystävät, kummit, lastenhoitajat, opettajat...) Meillä varmasti liittää mummia ja kummia lainaamassa auttavaa kättä silloin kun sitä tarvitaan. Sukulaisten ja ystävien harteille lastenhoitoa ei voi tietenkään jättää. Sen takia pyrinkin takaamaan sen, että minulla on voimavaroja tehdä se itse, avustajan kanssa.

Pikkusisko