Kävimme mieheni kanssa viikonloppuna sushilla. Ihanaa! (Minulla oli siis paljon hauskempaa mitä kuva antaa olettaa :D)
Päivän puheenaiheemme tosin veti vakavaksi. Luen Erityisen ihana äitiys-blogia ja hiljattain siellä käytiin kiivasta keskustelua siitä, onko vammaisella pariskunnalla oikeus hankkia lapsi TIETÄEN, että tarvitsee apua lastenhoidossa.
Osaan jollain tapaa eläytyä siihen kankeaan ajatuksenjuokseen idean takana; rahaa menee, yhteiskunta kärsii ja tavallinen tallaaja joutuu taas maksumieheksi, puhumattakaan siitä, että lapsethan syntyvät automaattisesti pyörätuolissa ja sama rundi jatkuu seuraavalla kierroksella. Niin, kankeaa, eikö?
Jos sovelletaan tätä "ei tieten tahdon kuluja"-logiikkaa vaikka minun elämääni (vaikka vauva siis ei olekaan vielä tulossa), joutuisin aikamoisen elämänmuutoksen eteen. Muutin 19-vuotiaana omaan kotiini täysin tietoisena siitä, etten siellä ilman avustajaa pärjää. Eli muuttaisin siis takaisin äidille ja isälle. Olen myös hakenut opiskelemaan ja ihan varmasti olen silloin tiennyt, etten kyllä bussilla tule sinne kulkemaan. Työt sama juttu. Aika pieneksihän se elämänpiiri kutistuu sitten.
Kyse onkin siis oikeuksista ja pitkän tähtäimen hyödyistä. Meillä kaikilla on oikeus itsenäiseen elämään, opiskeluun, työssäkäyntiin ja perhe-elämään, vaikka se vaatisikin vähän ekstratukea yhteiskunnalta. Ehkä minun lapsestani tulee se nero, joka keksii jonkun tulevaisuuden innovaation. Tai sitten se on vain meitä perusmattimeikäläisiä, jotka pitää vaan oikeuksistaan kiinni.
Uskon myös, että vanhemmat, joilla on joku vamma, saavat apua myös muilta kuin pelkältä avustajaltaan, aivan niinkuin kaikki muutkin vanhemmat. (perhe, ystävät, kummit, lastenhoitajat, opettajat...) Meillä varmasti liittää mummia ja kummia lainaamassa auttavaa kättä silloin kun sitä tarvitaan. Sukulaisten ja ystävien harteille lastenhoitoa ei voi tietenkään jättää. Sen takia pyrinkin takaamaan sen, että minulla on voimavaroja tehdä se itse, avustajan kanssa.
Pikkusisko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti