ja kaikkia maailman lapsia
hän on painanut rintaansa vasten,
ja maailman lasten itkua
hän on korvissaan alkanut kuulla,
sillä maailman lapset puhuvat
hänen omien lastensa suulla.
Anne-Mari Kaskinen
Olen aina jollain tasolla halunnut oman lapsen. Villeimpinä nuoruusvuosina tuo halu oli jossain syvällä piilossa, mutta jossain se silloinkin oli, vaikka muuta ehkä väitin. Koskaan en kuitenkaan olisi uskonut miten paljon - siis oikeasti kokonaisvaltaisesti - lapsi ajatusmaailman muuttaisi.
Aina puhutaan siitä, miten lapsi mullistaa elämän. Ei enää villejä illanviettoja, extempore-elämyksiä ja hyvästi verkkaiset viikonloppuaamut. Ja siis tottahan se onkin. Mutta jos niitä ei aikaisemminkaan nyt ihan alituisesti ole ollut, niin muutos ei ole sillä rintamalla dramaattinen. (Viikonloppuaamut poislukien ;) ) Vaan kukaan ei kertonut (tai ainakaan pystynyt sitä omaan tajuntaani uppoamaan) miten paljon lapsi muuttaisi minua ihmisenä.
Minusta on tullut äitiyden myötä paljon herkempi. Vaikka raskausajan hormonimyrskyt itkuntyrskähdyksineen siirtyivät sivuun, on minussa nykyään puoli, joka kyynelehtii surullisista lapsista, katastrofeista, liian kauniista tilaisuuksista, söpöistä lastenlauluista, tohkeissaan olevista lapsista tai oikeastaan ihan mistä vaan, jos vähän liikaa eläytyy.
Minähän en sitten kompuroi äitimyytissä, koska se on ihan turhaa, ajattelin ennen vauvaa. Yeah right. Jos äitiyteen mahtuu pakahduttavaa onnentuntua, lapsen naurua ja ihania ensihetkiä, pakettiin kuuluu myös ahdistava syyllisyys ja ikuinen kysely, olenko tarpeeksi hyvä lapselle? Siihen ei auta se, että mies hokee tottakaita tai lapsi silminnähden on tyytyväinen, se täytyy vain hyväksyä. Itselläni auttaa äitimyyttisyyllisyyteen parhaiten puhelu Isosiskolle, joka ei vain latele perusteita, miksi olen äitinä mitä mainioin, vaan Sisko ymmärtää. Tietää, että vastausten sijaan tarvitaan ennenkaikkea myötätuntoa, samassa äitimyyttisuossa kun tarvotaan. Herkkyys yhdistettynä perus äitisyyllisyyteen on yhdistelmänä katala!
Ja niin kliseistä kuin se onkin, en olisi koskaan uskonut, miten tärkeä lapsi ihan oikeasti on ja miten onnelliseksi koko äitiys minut tekee. Sydän lepattaa vieläkin, kun mietin niitä ensimmäisiä tokkuraisia päiviä vauvan kanssa, jolloin aivot ei kyllä itselläni täysillä käynyt, mutta silti oli niin ihanaa. Ja miten outoa se onkaan, että sydän lepattaa edelleen, kun vauva nauraa.
Voi nenä, alkaa ihan itkettää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti