Lääkäreistä

Elämäni aikana olen ollut tekemisissä useaan otteeseen monen kirjavan lääkärikunnan kanssa. Havaintoni on seuraava:

On lääkäreitä, jotka hoitavat ihmisiä sekä lääkäreitä, jotka hoitavat potilaita.

Harmi kyllä, ensimmäinen lääkäriryhmä on oman kokemukseni mukaan häviävän pieni vähemmistö, ja jos kyseisen ryhmän edustajan onnistut kaivamaan käsiisi, siitä kannattaa pitää kynsin hampain kiinni! Mistä nämä ihmisiä hoitavat lääkärit sitten tunnistaa?

• He katsovat tervehtiessä silmiin
• He ovat kiinnostuneita terveydestä, sairauden ohella
• Heiltä voi kysyä asiaa, joka ei välttämättä kuulukaan heidän "toimenkuvaansa" ja ottavat asiasta selvää
• He myöntävät, ettei ole varma jostain ja palaa asiaan myöhemmin. (Ja näin tosiaan käy)
• Heille voi soittaa hätätapauksessa ja välillä he soittavat itse
• He miettivät asioita pitkällä tähtäimellä
• He kuuntelevat

Sitten on tämä toinen lääkäriryhmä. Oireiden hoitajat. Varo näitä merkkejä:

• Huoneen ovi avautuu raolleen ja kuuluu tiukaisu/muminaa/älähdys: "Virtanen!" (Ai mitä, minäkö? Nyt vai?)
• Pahimmassa tapauksessa paperit ova hukassa tai niitä ei ole luettu. "Jaa, ja milloinka siis tämä halvaantuminen on tapahtunut?" (Niin. Syntymästä lähtien.)
• "Tämä ei kyllä kuulu minulle. Minä olen neurologi/fysiatri/peruslääkäri." Vai niin. Eikö ihminen ole kokonaisuus kuitenkin?
• He ovat AINA oikeassa, ovathan he lääkäreitä, vaikka oireet sanoisivat mitä, vaikka olo olisi mikä.
• Joskus myös ilmassa on vahva vähättelyn tuntu, niin ikävältä kuin se tuntuu.
• Lääkäriltä lähtiessäsi havahdut: "Nytkö se on jo ohi, vaikka asiat eivät menneet ollenkaan eteenpäin!"

Onneksi, onneksi, minulla on vielä hetken lääkäri, joka hoitaa juuri minua.

Ihanaa perjantai-iltaa, rentoutukaa!

Pikkusisko

Kuumat paikat

Nyt se on virallista.

Olen 1-vuotiaan taaperon äiti.


Vuoden rajapyykki saavutettiin lämpöisissä tunnelmissa: synttäriaamuna sankarin kuumemittari näytti 39,3 astetta.

Hyvästi voileipäkakut, sokerikuorrutteet ja ilmapallot.

Tervetuloa nenäliinat, terveysneuvonta ja unettomat yöt!

Ja oli kai se jotenkin aikakin.

Aika luvattoman terveenä Pikkutyttö on vuoden verran pysynyt, verrattuna niihin korvatulehduskauhujuttuihin, joilla raskausaikana kaikki pelotteli.

Ja tyttö on kyllä mitä iloisin ja helpoin potilas. Päivät ovat kuluneet rattoisasti uuden Brion hellan kanssa. Erityisen mielenkiintoista on ollut kuunnella, kuinka Isomies opettaa tyttöä kokkaamaan:

"Tästä kun väännetään vaikka nuppi kahteensataan viiteenkymppiin, se tarkoittaa, että uunista tulee 250 kakkua. Mutta ehkä me otetaan ensiksi vaan sataviiskymmentä leipää."

Ei ihme, että mies aina vaan "tilaa" meikäläiseltä ruokaa, jos kerran luulee, että uunin nuppeja vääntelemällä päätetään kuinka paljon ja mitä lajia sieltä tulee :)

Ihanaa viikon alkua kaikille!
Isosisko

Yllätykselliset leikkaukset

Varoitus: MEGAPOSTAUS. Sisältää jonkinasteista ärsytystä.

En muista olenko kertonut, mutta viime maaliskuussa vasen korvani leikattiin. Siinä on syntymästä asti ollut jonkinsortin kuulovika ja se on kuullut hieman oikeata huonommin. Sen(kin) "vian" kanssa olen pärjännyt vallan mainiosti, mutta korvalääkärini kovasti suositteli päiväkirurgistaleikkausta, jossa kuuloni palautuu, leikkaustulokset ovat hyviä ja juuri minä kuulun siihen onnelliseen kohderyhmään kenet kannattaa leikata. Pienen harkinnan jälkeen suostuin! Parempi kuulo, here I come! Ei enää päänkääntelyä tai ongelmia väenpaljoudessa. Hyvä diili.

Pieni päiväkirurginen leikkaus osottautui kuitenkin megalomaaniseksi operaatioksi. Minulla meni kaksi kuukautta siihen, että pysyin edes tolpillani huimauksen kanssa. (Kuulemma normaalia.) Korvani oli kolme kuukautta kuuro. (Hieman epätavallista, mutta varmasti ohimenevää.) Kun kuulo palautui, äänet ovat tuntuneet pään sisällä olevalta rokkikonsertilta, joka rikkoo tärykalvon. Kuulo palautunut, check! (Kuuluu parantumiseen, eikö tätä kerrottu?)

Eilen kävin siis korvalääkärilläni toiveikkaana, että saisin jonkin vastauksen siihen, kuinka kauan korvassani pauhaava kitaristi keikkaansa jatkaa. Keskustelu meni kutakuinkin näin:

Lääkäri: Korva näyttää hyvältä.

Minä: No hyvä, korva tosin edelleen särisee, rätisee, pauhaa, enkä välillä pysty puhumaan, saati olemaan keskusteluissa mukana.

Lääkäri: No hyvä että korva on kuitenkin parantunut suunnitelman mukaan

Minä: Siis ei minun mielestä kyllä ole parantunut sen suunnitelman mukaan, mikä ennen leikkausta minulle annettiin. Ei ollut ennen leikkausta puhetta, että kuinka kauan tällainen särinä voi kestää.

Lääkäri: Joo, enpä minä viitsi ennen leikkausta niistä puhua. Pelästyvät vaan. Voi kestää kaksikin vuotta.

Täh. Eikö ennen leikkausta pitäisi vähän valaista faktoista, leikkauksen kulusta, toipumisesta ja mahdollisista haitoista? (Siis niistä tiedetyistä, ainahan ylläreitä voi tulla). Ja sori, minun ei ole siis todellakaan tarkoitus levittää huonoa energiaa tai haukkua lääkäreitä, mutta ärsyttää vaan se, ettei ole infottu. Jos mulle olisi sanottu selvästi, että "paraneminen on yksilöllistä, joillain saattaa kestää kaksikin vuotta, että äänet asettuvat kohdilleen." niin siinähän olisin sitten tehnyt päätökseni, ja kärsinyt sitten tietäen, että tämä oli OMA valintani. Nyt tuntuu vain, että leikkauksesta annettiin himpun verran liian ruusuinen kuva. Enkä yhtään ymmärrä miksi?! Ketä se oikeasti palvelee, että ramppaan korvalääkärillä ongelmineni vain sen takia, etten saanut tarpeeksi tietoa leikkauksesta.

Huoh. Lähdin lääkäristä ihan itkukurkussa, kun tuntui, että vaikka miten yritin sanoa, et ei tää nyt ihan oikein mennyt, niin tuntui kuin oisin puhunut puulle. Onneksi mentiin sen jälkeen syömään Silvopleehen (NAM!), ja sain syödä lautasellisen täydeltä ihanaa raakaruokaa! Ja voin sanoa, että heti helpotti.

Kyllä mun korva paranee. Ihan satavarmasti. :)

Pikkusisko

P.S. Mun epilepsialääkäri on ihan maailman paras. Että ei mulla mitään kaunaa oo siis koko lääkärikuntaa kohtaan. Hyvän lääkärin tunnistaa siitä, että se kohtelee ihmisenä, eikä pelkkänä potilaana. Koko potilas-sana on jotenkin ärsyttävä.

Pikkusisko ja sähköä ilmassa (tai aivoissa)

Ajattelin tämän blogitekstin käsittelevän hieman vakavampaa aihetta, epilepsiaa. Taino, vakavaa ja vakavaa. Riippuu miltä kantilta asiaa katsoo. Jos minulta olisi kysytty viisi vuotta sitten, onko epilepsia vakava asia, olisin varmasti vastannut sen olevan aihe, joka ei suupieliä nosta hymyyn. Nyt osaan suhtautua siihen paljon kepeämmin.

Rivien välistä voinee siis päätellä minulla olevan epilepsia. Sairastuin siihen 16-vuotiaana, kesken ruotsin tunnin, kun kokeet palautettiin. Pärjäsin siihen aikaan hyvin ruotsissa, sain aina kymppejä ja yhdessä vitsailimmekin, että johtuiko kohtaukseni siitä, kun sillä kertaa kokeesta tulikin vain 9-.  En yhtään tajunnut silloin, mitä epilepsia tarkoittaa. Tiesin, että voin saada kohtauksia, mutta kaikki muu mitä siitä seurasi, oli hämärän peitossa. Oikeita lääkkeitä sain etsiä pitkän tovin. Itseasiassa vasta nyt tuntuu siltä, että kohtaustilanne on asettunut aloilleen ja voin vihdoin elää normaalia elämää, mitä se sitten kenellekin on. Minulle se on sitä, että jaksan tehdä töitä ja tavata ystäviä, pitää blogia ja nauttia elämästä kaikin tavoin. Vaati vain aikansa, että me molemmat, sekä epilepsia että minä, asetuimme aloillemme ja hyväksyimme tilanteen.

Tärkein läksy, minkä olen epilepsian kautta oppinut on, että pelko on pahasta. Se rajoittaa ja kahlitsee. Elämää ei voi hallita, oli kyseessä epilepsia tai mikä tahansa muu asia. Voin edelleen saada kohtauksen periaatteessa milloin tahansa, vaikka lääkitys onkin nyt kohdallaan. Voin myös jäädä auton alle, kaatua kylpyhuoneessa pääni halki, tippua sägystä ja taittaa selkäni tai kuolla tulipalossa. Yhtä suuri (ellei suurempi) mahdollisuus on siihen, että niin ei käy. On vaatinut aikaa, että olen oppinut sen. Suuri kiitos siitä kuuluu avomiehelleni, joka on osoittanut minulle, että aivan jokaisessa asiassa on positiivinen puoli. Näin on myös epilepsiassa. Ilman epilepsiaani en olisi oppinut näkemään asioita näin monelta kantilta ja kuuntelemaan omaa kehoani.

Oman kehon kuuntelu onkin asia, jota mielestäni painotetaan nykypäivänä hieman liian vähän. Kaikkialta tulee hoito-ohjeita, elämäntapaohjeita, kuntoiluohjeita ja vaikka mitä ohjeistuksia, jonka mukaan pitäisi elää. Jopa oman päänsä sisältä tulee kaiken maailman ohjeistuksia miten tulisi toimia! Hullua! Ja sitten vielä ihmetellään, että miksi ei voida hyvin, kun yksi jos toinenkin yrittää toteuttaa kaikennäköisiä näkemyksiä. Loppupeleissä oikeat ohjeistukset niin epilepsian kuin muunkin elämän suhteen löytää sisältään tunnustelemalla ja fiilistelemällä. Se yksi ohje kun ei sovi kaikille. Tarvitaan siis pientä itsetutkiskelua ja kapinahenkeä! :)

-Pikkusisko-

P.S. Mikäli joku lukijoistamme kamppailee hankalan epilepsiatilanteen kanssa, voin mielelläni antaa pari vinkkiä liittyen ravitsemukseen, jotka ovat minulla auttaneet suunnattomasti! (Painotan tietenkin sitä, että se mikä minulla auttaa, ei välttämättä jollain toisella pure ollenkaan. Tiedän kuitenkin kokemuksesta, että on tilanteita, jolloin kaikki vinkit otetaan vastaan!) Ja muutenkin, vertaistukihan on aina korvaamatonta!

(Kuva demi.fi)

Pikkusiskon pieni historiikki

On tosi vaikeaa aloittaa ensimmäinen blogiteksti. Ehkä kärsin jonkunnäköisestä ramppikuumeesta, kun luulen miljoonapäisen blogiyleisön odottavan henkeään pidätellen, ”Kuka on Pikkusisko??”

Ennenkaikkea olen elämästä nautiskelija. Otan löysin rantein, enkä pahemmin ota paineita. (Tässä vaiheessa avomieheni varmasti naurahtaa ja sanoo, "ai et vai?") Noin keskiverto homo sapiensin mittapuun mukaan otan elämän astetta lungimmin, koska kokemuksen kautta olen huomannut, että märehtimällä eivät asiat ratkea. Otan siis elämän nautiskelun kannalta!

Olen kiinnostunut itseni kehittämisestä ja terveyden edistämisestä, mutta molemmista pilke silmäkulmassa. Elämä on ensisijaisesti kokemista ja näkemistä varten ja nauttiminen, jos mikä, on terveyttä edistävää!



Tässä Pikkusisko 22 vuotta nuorempana.

Iloista päivänjatkoa!

-Pikkusisko-