Yllätykselliset leikkaukset

Varoitus: MEGAPOSTAUS. Sisältää jonkinasteista ärsytystä.

En muista olenko kertonut, mutta viime maaliskuussa vasen korvani leikattiin. Siinä on syntymästä asti ollut jonkinsortin kuulovika ja se on kuullut hieman oikeata huonommin. Sen(kin) "vian" kanssa olen pärjännyt vallan mainiosti, mutta korvalääkärini kovasti suositteli päiväkirurgistaleikkausta, jossa kuuloni palautuu, leikkaustulokset ovat hyviä ja juuri minä kuulun siihen onnelliseen kohderyhmään kenet kannattaa leikata. Pienen harkinnan jälkeen suostuin! Parempi kuulo, here I come! Ei enää päänkääntelyä tai ongelmia väenpaljoudessa. Hyvä diili.

Pieni päiväkirurginen leikkaus osottautui kuitenkin megalomaaniseksi operaatioksi. Minulla meni kaksi kuukautta siihen, että pysyin edes tolpillani huimauksen kanssa. (Kuulemma normaalia.) Korvani oli kolme kuukautta kuuro. (Hieman epätavallista, mutta varmasti ohimenevää.) Kun kuulo palautui, äänet ovat tuntuneet pään sisällä olevalta rokkikonsertilta, joka rikkoo tärykalvon. Kuulo palautunut, check! (Kuuluu parantumiseen, eikö tätä kerrottu?)

Eilen kävin siis korvalääkärilläni toiveikkaana, että saisin jonkin vastauksen siihen, kuinka kauan korvassani pauhaava kitaristi keikkaansa jatkaa. Keskustelu meni kutakuinkin näin:

Lääkäri: Korva näyttää hyvältä.

Minä: No hyvä, korva tosin edelleen särisee, rätisee, pauhaa, enkä välillä pysty puhumaan, saati olemaan keskusteluissa mukana.

Lääkäri: No hyvä että korva on kuitenkin parantunut suunnitelman mukaan

Minä: Siis ei minun mielestä kyllä ole parantunut sen suunnitelman mukaan, mikä ennen leikkausta minulle annettiin. Ei ollut ennen leikkausta puhetta, että kuinka kauan tällainen särinä voi kestää.

Lääkäri: Joo, enpä minä viitsi ennen leikkausta niistä puhua. Pelästyvät vaan. Voi kestää kaksikin vuotta.

Täh. Eikö ennen leikkausta pitäisi vähän valaista faktoista, leikkauksen kulusta, toipumisesta ja mahdollisista haitoista? (Siis niistä tiedetyistä, ainahan ylläreitä voi tulla). Ja sori, minun ei ole siis todellakaan tarkoitus levittää huonoa energiaa tai haukkua lääkäreitä, mutta ärsyttää vaan se, ettei ole infottu. Jos mulle olisi sanottu selvästi, että "paraneminen on yksilöllistä, joillain saattaa kestää kaksikin vuotta, että äänet asettuvat kohdilleen." niin siinähän olisin sitten tehnyt päätökseni, ja kärsinyt sitten tietäen, että tämä oli OMA valintani. Nyt tuntuu vain, että leikkauksesta annettiin himpun verran liian ruusuinen kuva. Enkä yhtään ymmärrä miksi?! Ketä se oikeasti palvelee, että ramppaan korvalääkärillä ongelmineni vain sen takia, etten saanut tarpeeksi tietoa leikkauksesta.

Huoh. Lähdin lääkäristä ihan itkukurkussa, kun tuntui, että vaikka miten yritin sanoa, et ei tää nyt ihan oikein mennyt, niin tuntui kuin oisin puhunut puulle. Onneksi mentiin sen jälkeen syömään Silvopleehen (NAM!), ja sain syödä lautasellisen täydeltä ihanaa raakaruokaa! Ja voin sanoa, että heti helpotti.

Kyllä mun korva paranee. Ihan satavarmasti. :)

Pikkusisko

P.S. Mun epilepsialääkäri on ihan maailman paras. Että ei mulla mitään kaunaa oo siis koko lääkärikuntaa kohtaan. Hyvän lääkärin tunnistaa siitä, että se kohtelee ihmisenä, eikä pelkkänä potilaana. Koko potilas-sana on jotenkin ärsyttävä.