Ajattelin tämän blogitekstin käsittelevän hieman vakavampaa aihetta, epilepsiaa. Taino, vakavaa ja vakavaa. Riippuu miltä kantilta asiaa katsoo. Jos minulta olisi kysytty viisi vuotta sitten, onko epilepsia vakava asia, olisin varmasti vastannut sen olevan aihe, joka ei suupieliä nosta hymyyn. Nyt osaan suhtautua siihen paljon kepeämmin.
Rivien välistä voinee siis päätellä minulla olevan epilepsia. Sairastuin siihen 16-vuotiaana, kesken ruotsin tunnin, kun kokeet palautettiin. Pärjäsin siihen aikaan hyvin ruotsissa, sain aina kymppejä ja yhdessä vitsailimmekin, että johtuiko kohtaukseni siitä, kun sillä kertaa kokeesta tulikin vain 9-. En yhtään tajunnut silloin, mitä epilepsia tarkoittaa. Tiesin, että voin saada kohtauksia, mutta kaikki muu mitä siitä seurasi, oli hämärän peitossa. Oikeita lääkkeitä sain etsiä pitkän tovin. Itseasiassa vasta nyt tuntuu siltä, että kohtaustilanne on asettunut aloilleen ja voin vihdoin elää normaalia elämää, mitä se sitten kenellekin on. Minulle se on sitä, että jaksan tehdä töitä ja tavata ystäviä, pitää blogia ja nauttia elämästä kaikin tavoin. Vaati vain aikansa, että me molemmat, sekä epilepsia että minä, asetuimme aloillemme ja hyväksyimme tilanteen.
Tärkein läksy, minkä olen epilepsian kautta oppinut on, että pelko on pahasta. Se rajoittaa ja kahlitsee. Elämää ei voi hallita, oli kyseessä epilepsia tai mikä tahansa muu asia. Voin edelleen saada kohtauksen periaatteessa milloin tahansa, vaikka lääkitys onkin nyt kohdallaan. Voin myös jäädä auton alle, kaatua kylpyhuoneessa pääni halki, tippua sägystä ja taittaa selkäni tai kuolla tulipalossa. Yhtä suuri (ellei suurempi) mahdollisuus on siihen, että niin ei käy. On vaatinut aikaa, että olen oppinut sen. Suuri kiitos siitä kuuluu avomiehelleni, joka on osoittanut minulle, että aivan jokaisessa asiassa on positiivinen puoli. Näin on myös epilepsiassa. Ilman epilepsiaani en olisi oppinut näkemään asioita näin monelta kantilta ja kuuntelemaan omaa kehoani.
Oman kehon kuuntelu onkin asia, jota mielestäni painotetaan nykypäivänä hieman liian vähän. Kaikkialta tulee hoito-ohjeita, elämäntapaohjeita, kuntoiluohjeita ja vaikka mitä ohjeistuksia, jonka mukaan pitäisi elää. Jopa oman päänsä sisältä tulee kaiken maailman ohjeistuksia miten tulisi toimia! Hullua! Ja sitten vielä ihmetellään, että miksi ei voida hyvin, kun yksi jos toinenkin yrittää toteuttaa kaikennäköisiä näkemyksiä. Loppupeleissä oikeat ohjeistukset niin epilepsian kuin muunkin elämän suhteen löytää sisältään tunnustelemalla ja fiilistelemällä. Se yksi ohje kun ei sovi kaikille. Tarvitaan siis pientä itsetutkiskelua ja kapinahenkeä! :)
-Pikkusisko-
P.S. Mikäli joku lukijoistamme kamppailee hankalan epilepsiatilanteen kanssa, voin mielelläni antaa pari vinkkiä liittyen ravitsemukseen, jotka ovat minulla auttaneet suunnattomasti! (Painotan tietenkin sitä, että se mikä minulla auttaa, ei välttämättä jollain toisella pure ollenkaan. Tiedän kuitenkin kokemuksesta, että on tilanteita, jolloin kaikki vinkit otetaan vastaan!) Ja muutenkin, vertaistukihan on aina korvaamatonta!
(Kuva demi.fi)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti