Arjen apuri

Olen viimeisen kuukauden ajan etsinyt henkilökohtaista avustajaa. Minulla on kokemusta tätä ennen tasan kahdesta avustajasta: siitä, joka oli huipputyyppi ja avustussuhdetta kestikin viisi vuotta. Ja sitten oli sympaattinen tyyppi, kaikin puolin herttainen ja yritteliäs, mutta homma ei vaan toiminut. Millään tasolla. Herttaisuus ei siinä vaiheessa riitä, jos joka toinen pyykkikoneellinen kutistuu tai tapahtuu toinen toistaan kummallisempia äksidenttejä. No hard feelings kummankaan puolelta, todettiin yhdessä, että ehkä tämä ei ole juuri hänen juttunsa.

Takaisin itse avustajahakuun. Sähköpostiini tuli kuukauden aikana kirjava joukko hakijoita; vanhempia, nuorempia, kattava kirjo eri kansallisuuksia, miehiä, naisia, lapsellisia ja lapsettomia. Oli perus duunaria ja korkeasti koulutettuja. Kenet näistä haluan kanssani kauppaan ja ylipäätään MINUN ELÄMÄÄNI? Kysymys on kriittinen, sillä kyse ei ole pelkästään mekaanisesta kaupassa käymisestä ja sängyn petaamisesta, vaan siitä kelle haluan näyttää itseni kotioloissa; välillä huonotuulisena, väsyneena ja juuri suihkusta tulleena, välillä taas parhaimmillani, iloisena ja inspiroituneena. Nämä ovat aivan samoja kysymyksiä kun silloin kun harkitsimme avokin kanssa yhteenmuuttoa, poikkeuksena kuitenkin se, että TIESIN avokkini haluavan muuttaa juuri MINUN kanssa yhteen.

Palatakseni avustajahakuun, luulen nyt löytäneeni "sen oikean". Ainakin toivon niin, asia selkenee vasta ajan kuluessa, tässä arjessa, jota nyt elämme.

Arki on minulle tärkeää, sen täytyy myös sujua!

Pikkusisko

Nurkassa

Viimeinen päivä tässä kodissa koittaa. Huomenna nukutaan jo uudessa osoitteessa. Kummallista, vastahan sitä mietittiin, suunniteltiin ja innolla odotettiin. Täällä sitä istutaan pahvilaatikoiden keskellä!

Ja siis tosiaan, keskellä. En koe itseäni kovinkaan liikuntarajoitteiseksi paitsi silloin kun a) istun täysien pahvilaatikoiden saartamana b) ulkona on epämääräistä loskaa/jäätä/lunta. Nyt siis toteutuvat molemmat ehdot. No, onneksi huomenna laatikot alkavat jo liikkumaan ja tukos siirtyy uuteen kotiin. :) Hetki siis täytyy ehkä vielä kestää tällaista immobiilielämää, mutta tunnelin päässä on kuitenkin valoa:

Kevät tulee (no tulee tulee!) ja muutosta johtuva sekasorto ei vaan voi jatkua ikuisuuteen! (eihän??)

Työhuoneen turvapaikasta lämpimiä ajatuksia lähettäen

Pikkusisko

P.S. Voi muuten olla, että minun bloggailuun tulee pieni tauko, nettiasiat on vielä vähän kysymysmerkkinä.

Identiteetistä

Katsoin eilen tallentamani 5D-dokumentin "Erilainen ja ylpeä siitä". (Dokkarin nimestä en tosin ole aivan 100% varma ja TV Viiden nettisivut ovat päivityksen alla. Höh.) Dokkarissa esiteltiin kolme jollain tavalla peruskansasta poikkeavaa kansalaista; yksi superpitkä poika, amputoitu nainen ja halvaantunut mies. En nyt sen tarkemmin ala kertomaan heidän tarinoitaan, vaikka mielenkiintoisia ne olivatkin.

Hätkähdin vain sitä, kun nainen sanoi olevansa identiteetiltään vammainen ja kuuluvansa vammaisten ryhmään. Hän ajaa vahvasti vammaisten oikeuksia ja se näkyy hänen arjessaan, työssään ja huveissaan. Tässä kohtaa minä stoppasin (vaikka ohjelma edelleen jatkuikin.) Koenko minä olevani vammainen? Siis, nojoo. Tietty. Mutta jollain tavalla vahvasti en.

Fyysisesti kyllä, identiteetiltäni en. Jos minun pitäisi pilkkoa identiteettini palasiin, olisin etupäässä nainen. Sen jälkeen ehkä elämän historiani määrittäisi minun identiteettiäni. Määrittäviä asioita voisi olla esimerkiksi mistä tulen, asiat mitä olen tehnyt, millainen perheeni on ja mikä tilanteeni on nyt. Sellaisista asioista identiteettini koostuu. Ja toki vammaisuus kätkeytyy tekemisiini. Miten teen ja miksi teen, mutta koen, että se tulee siinä rinnalla. Vähän sama, kuin että minulla on isot huulet tai pienet sormet.

Jotenkin tuli aavistuksen huono omatunto siitä, etten ole noussut barrikaadeille tai vaikuttanut muuten vammaisten ihmisoikeuksiin. (Siis käsittämätöntä, että nekin on määritelty. Vammaisten ihmisoikeudet. Ne tuntuvat itselleni jotenkin niin päivänselvältä) Pitäisikö minun siis alkaa auttamaan lajitoverieni oikeuksia ja siinä samalla omianikin?

Niin tai näin, uskon, että ehkä saan ainakin jotain aikaiseksi kulkemalla omaa polkuani, näyttämällä omanlaistani esimerkkiä siitä, mitä vammaisuus minulle merkitsee .

Myös kissat viihtyvät pyörätuolissa

Pikkusisko

Uusia tuulia

Olen kuulemma erittäin hyvä onninen. (jonka kyllä uskonkin) Minulla on ollut sama henkilökohtainen loistoavustaja viisi kokonaista vuotta ja vähän päälle. Erittäin pitkään siis, kun välillä saa kuulla siitä, kun monet joutuvat etsimään tuon tuosta uutta avustajaa ties mistä syistä. Näiden viiden vuoden saatossa minun avustajastani on tullut  yksi ystävistäni ja vietimme torstaina läksiäisiä fondue-padan äärellä.

Eilen uusi avustaja sitten tuli ensimmäistä kertaa töihin, ja tiedättekö mitä! Se oli TOSI outoa! Kaikki meni siis todella hyvin ja uusi tyyppi on tosi mukava (senhän takia hänet valitsinkin), mutta viisi vuotta saman henkilön kanssa on näköjään kovin pitkä aika. Nojoo, eiköhän tämä tästä, kun itse tyypissä ei ole kerrassaan mitään vikaa, se vika on lähinnä minussa. :)

Tänä aamuna minut onneksi herätti tuttu ja turvallinen parivaljakko, Mies ja Kissapoika

 
Huomenna hän tulee taas, ehkä täytyy kehittää joku tutustumisleikki, joku siis kunnon jäänmurtaja, tyyliä pullonpyöritys! :D

Raportoin edistymisestä! (Siis omasta henkisestä! :) )

Pikkusisko

Kiva kun säkin oot täällä!

Syksyn harmaina päivinä on kiva muistella menneitä kesäpäiviä. Minun kesäpäiviini kuuluu aina enemmän tai vähemmän keikat, konsertit ja festarit. Kuten aiemmissa blogiteksteissäni on tullut ilmi, en pahemmin nauti alkoholia ja liikkumiseen käytän pyörätuolia, joten tämä yhdistelmä antaa etulyöntiaseman ihmisten tarkkailuun aiheesta "Miten erilaisuus kohdataan". Arvoisat bloginlukijat, ajattelin nyt jakaa täällä (mielestäni) parhaimmat kohtaamiset.

Ihan ensiksi täytyy kuitenkin pohjustaa, että tarkoitukseni ei ole loukata ketään jutuillani. Arvostan kaikkia lähestymisyrityksiä, sehän kertoo kuitenkin vain siitä, että ihmisellä on halua kohdata ns. erilaisuus. Vaikka saatan blogitekstissäni stereotypisoida ammattikuntia/ihmisryhmiä, en sitä normaalisti tee. Suokaa se anteeksi, viihteen nimissä.


Ihmistyyppi N:O 1: AVUSTAJAT

Avustajat puikkaavat yhtäkkiä ihmisjoukon keskeltä, yleensä sanomatta mitään. Yhtä hiljaa he alkavat toimimaan: työntämään, vetämään, pukemaan, tuomaan ruokaa ja juomaa (hämmentävää, mutta joillekin oluen tuominen on varmasti mukavaa). Lopuksi he saattavat hätäisesti huudahtaa: "Kaveritulipakkomennämoi!" Avustajat ja varkaat saattavat mennä sekaisin, minä en ainakaan ole tottunut siihen, että kassiani pengotaan suvereenisti.

Ihmistyyppi N:O 2: INNOKKAAT SAIRAANHOITAJAOPISKELIJAT



Innokkaat sairaanhoitajaopiskelijat syöksyvät paikalle nähdessään pyörätuolin ja esittäytyvät. "Mä oon Vinkku ja opiskelen sairaanhoitajaksi. Mä siis ymmärrän tosi hyvin vammasia." Sepä kiva. Ihan kaikkiako? Yleensä myös innokas avustajamaisuus kuuluu asiaan. Sweet? Hmmm....

Ihmistyyppi N:O 3: UJOT, KIINNOSTUNEET MIEHET

Jo keikan/festarin/konsertin alussa huomaan random-miehen pälyilevän hermostuneena tuoppinsa takaa. Hän kiemurtelee, juo, pälyilee, juo ja kiemurtelee. Kun nousuhumala on tarpeeksi tukeva ja itsevarmuus tarpeeksi korkealla, hän uskaltaa. Uskaltaa kysyä: "Anteeks. Anteeks ihan kamalasti. Siis tää on nyt tosi hirveä kysymys. En sais siis kysyä tällasta, tää on tosi henkilökohtasta." Kysy pois vaan. "Mitä sulle on sattunut?" Kun sitten sanon, että oon syntymästäni asti halvaantunut, ja ei oo mitenkään kauheen traagista, niin nousuhumalaiselle se on juuri sitä. "Siis kamalaa. Sun elämä on varmaan ihan hirveetä!" No eipä juurikaan. "Saanko tarjota sulle edes bissen?" Ei kiitos. "Ai et pysty ees juomaan?!" Niinno ei se nyt ihan siitä ole kiinni....  Loppujen lopuksi keskustelu kääntyy kuitenkin pyörätuolin valmistukseen, joka aiheuttaa näissä miehissä innostusta ja ihailua, niinkuin tekniset asiat yleensäkin. Ihan sweet!

Ihmistyyppi N:O 4: "KIVA KUN SÄKIN OOT TÄÄLLÄ!"-IHMISET
  
Niin, nämä ihmiset ovat yleisimpiä. He näkevät minut, melkein porhaltavat paikalle ja huudahtavat: "Kiva kun säkin oot täällä!" Nojoo, on kyllä kivaa olla täällä, hyvää musaa ja kaikkea.  Ja siis onhan se hauska saada ihmisissä positiivinen reaktio aikaan. Ihanaa, että joku saa iloa siitä, että olen saapunut paikalle. Kysymys vain kuuluu, että saisinko saman reaktion aikaiseksi, mikäli pyörätuolia ei olisi? En usko. Ja se on se pieni miinuspuoli, mikä minua vähän ärsyttää. Onko asia todella niin, että olen supersankari, jos olen lähtenyt vammaisena festareille? No ohhoh!

Ihmistyyppi N:O 5: KEIKKANAUTINNON MAKSIMOIJAT


Nämä henkilöt haluavat pitää huolta siitä, että saan keikasta kaiken irti, turvallisuudenkin uhalla. "Anna mä nostan sut mun harteille?" Mieluummin ei.... "Mä voin hei työntää sut lavan eteen niin näät paremmin!!" Hyvä idea sinänsä, mutta sinne on vähän tunkua, kiitos kuitenkin kauniista ajatuksesta!  Vilpittömät ideat on ihania, niiden toteutus on vaan välillä vähän hasardia varsinkin tuhdissa humalassa.

---

Juttuja riittäisi vielä vaikka kuinka, jätetään toiseen kertaan. Edelleenkin painotan sitä, että en todellakaan halua olla nihkeä vammainen, joka tuomitsee kaikki lähestymisyritykset. Päinvastoin, olen saanut näistä kohtaamisista paljon irti ja uskon, että se on ollut molemminpuolista. Olen oppinut, että monilla on ihan oikea halu saada kokemuksia erilaisista ihmisistä, mutta tietoa siitä, miten erilaisuus kohdataan, ei ole. He taas (toivottavasti) ovat oppineet, että erilaisuus ei ehkä olekaan niin iso juttu, eikä vaadi sen kummempia erityisjärjestelyjä, ei nostamista, työntämistä, roudaamista tai fanfaareja. Riittää, että on muiden mukana. Joukossa. Nauttimassa!

Ihanaa, että te kaikki ootte täällä! :)

Pikkusisko