Identiteetistä

Katsoin eilen tallentamani 5D-dokumentin "Erilainen ja ylpeä siitä". (Dokkarin nimestä en tosin ole aivan 100% varma ja TV Viiden nettisivut ovat päivityksen alla. Höh.) Dokkarissa esiteltiin kolme jollain tavalla peruskansasta poikkeavaa kansalaista; yksi superpitkä poika, amputoitu nainen ja halvaantunut mies. En nyt sen tarkemmin ala kertomaan heidän tarinoitaan, vaikka mielenkiintoisia ne olivatkin.

Hätkähdin vain sitä, kun nainen sanoi olevansa identiteetiltään vammainen ja kuuluvansa vammaisten ryhmään. Hän ajaa vahvasti vammaisten oikeuksia ja se näkyy hänen arjessaan, työssään ja huveissaan. Tässä kohtaa minä stoppasin (vaikka ohjelma edelleen jatkuikin.) Koenko minä olevani vammainen? Siis, nojoo. Tietty. Mutta jollain tavalla vahvasti en.

Fyysisesti kyllä, identiteetiltäni en. Jos minun pitäisi pilkkoa identiteettini palasiin, olisin etupäässä nainen. Sen jälkeen ehkä elämän historiani määrittäisi minun identiteettiäni. Määrittäviä asioita voisi olla esimerkiksi mistä tulen, asiat mitä olen tehnyt, millainen perheeni on ja mikä tilanteeni on nyt. Sellaisista asioista identiteettini koostuu. Ja toki vammaisuus kätkeytyy tekemisiini. Miten teen ja miksi teen, mutta koen, että se tulee siinä rinnalla. Vähän sama, kuin että minulla on isot huulet tai pienet sormet.

Jotenkin tuli aavistuksen huono omatunto siitä, etten ole noussut barrikaadeille tai vaikuttanut muuten vammaisten ihmisoikeuksiin. (Siis käsittämätöntä, että nekin on määritelty. Vammaisten ihmisoikeudet. Ne tuntuvat itselleni jotenkin niin päivänselvältä) Pitäisikö minun siis alkaa auttamaan lajitoverieni oikeuksia ja siinä samalla omianikin?

Niin tai näin, uskon, että ehkä saan ainakin jotain aikaiseksi kulkemalla omaa polkuani, näyttämällä omanlaistani esimerkkiä siitä, mitä vammaisuus minulle merkitsee .

Myös kissat viihtyvät pyörätuolissa

Pikkusisko