Mä en ala

Joskus on vaan sellanen olo, että mä en suostu.
En ala.
En rupee. En varmana.

Kyse ei ole pienestä kivenmurikasta, vaan tämänpäiväisestä lääkärireissusta.

Pari viikkoa sitten kävin lääkärissä allergiatesteissä, kun olo on ollut jo jonkin aikaa tosi kurja.
Muitakin vaihtoehtoja on pohdittu, mutta lopulta tuommoinenkin vaihtoehto päätettiin testata.

Tulokset sain jo viikko sitten.
Kissoille allerginen.

Siis meidän Peukaloiselle ja Peukalo-Liisalle.
Siis meidän perheenjäsenille.

Niille samaisille pörrönaamoille, joille me olemme jo neljäs koti.
Niille, joista toinen oli nuollut takajaloistaan karvat stressin vuoksi pois ennenkuin tuli meille.
Niille, joista toinen kieltäytyy syömästä, jos olemme pari päivää poissa kotoa ja heitä hoitaa joku muu.
Niille, jotka sopeutuivat, vaikka taloon tuli haiseva ja huutava otus, joka vei mamin ja papin huomion.
Niille, jotka eivät ole kertaakaan purreet tai raapineet.
Niille, jotka mieluiten nukkuisivat yönsä massun päällä, jos vain saisivat luvan.
Juuri niille.
Maailman kilteimmille kissoille.




Allergiatestin jälkeen mieli oli maassa, mutta ideoita vaikka muille jakaa: "Entä, jos kissat asuisivat vain alakerrassa ja kellarissa. Rauhoitetaan kato yläkerta. Kyllä mä sitten pärjään. Tai, jos tehdään niille sellanen ulkoilualue tohon pihalle. Sellanen missä ne ois suurimman osan ajasta. "

Tänään allergialääkäri jysäytti kaikki visiot alas: "Kyse ei ole siitä voitko asua kissojen kanssa. Kyse on siitä, mitkä lääkkeet tarvitset, kun vierailet kissaperheissä."


Lupasin itselleni, kissoille, maailmalle.
Meiltä ette lähde ikinä.
Tämä on teidän kotinne.
Ei enää kertaakaan huonoa hoitoa.
Ei enää kertaakaan uutta kotia.
Ei ikinä.

Miten tästä eteenpäin? Ideoita? Ajatuksia? Toivoa?
Isosisko