Nyt, kun maaginen 1-vuoden rajapyykki on meillä saavutettu, olen saanut viime aikoina vastailla yhä enemmän kahteen kysymykseen:
1. Koskas teille on tulossa toinen?"No, me nyt iloitaan tästä meidän yhdestä."
"Ei lapsen ole kuule hyvä kasvaa yksin."
"Kyllä se ihan isänsä ja minun kanssa elää, ei yksin ollenkaan."
"Kato kun ainoat lapset eivät ikinä opi jakamaan mitään, kun kaikki aina annetaan valmiiksi."
"No, eiköhän kysymys ole myös ihan muustakin kasvatuksesta."
"Ois kato teilläkin sitten vanhana varmemmin hoitajia, kun on useampi lapsi."
"Kyllä me yritetään mm. säästämällä hiukan varmistella omia vanhuudenpäiviä."
Ja sanottakoon, että ainakin tällä hetkellä meilläkin siintää haaveissa vielä toinen lapsi. On vaan jotenkin hämmentävää, että ihmiset suoraan ilmoittavat, että lapsestamme kasvaa kieroutunut itsekeskeinen narsisti-hedonisti, joka on pilattu lellimällä, jos emme hänelle hanki sisarusta. Ja yleensä tälläisissä tilanteissa on turha selittää, että ei niitä lapsia myöskään ihan niin vaan
hankita. "Me otettais yksi kiitos!"
Kun mahdollisen Pikku Kakkosen kysymys on saatu perusteellisesti käsiteltyä, seuraa kysymys nro. 2:
2. No koskas sä sitten oot ajatellut mennä takaisin töihin?" Me ollaan kyllä ajateltu, että tyttö olisi kotona 3-vuotiaaksi."
" Ei kyllä tee kauhean hyvää varmaan uralle tollanen kotileikkibreikki."
" No, eipä mulla kummoista uraa vielä ollutkaan, vastavalmistuneella. Että onni onnettomuudessa."
Viime vuosina erilaiset irtiotot ovat olleet paljon otsikoissa. Lehdissä on haastateltu ihmisiä, jotka ovat jättäneet työnsä ja kotimaansa lekotellakseen vuoden (kaksi, kolme) Thaimaan auringon alla tai perustaakseen nettikaupan.
Silti jokin minussa sanoo, että kotiäidiksi jääminen ei oikein vieläkään riitä irtiotoksi, sellaiseksi, josta muut ajattelevat hiukan kadehtien "Kumpa minäkin uskaltaisin! Tuo se uskalsi vaan ottaa ja lähteä. Toteuttaa haaveensa".
Omalla kohdalla kyseessä on kuitenkin juuri tälläinen irtiotto. Kauan, kauan mielessä siintänyt haave siitä, että jonakin päivänä saan olla kotona oman pienen lapseni kanssa.
Onhan se nimittäin ihan mieletöntä, että minulle maksetaan siitä, että saan olla rakkaan ihmisen kanssa kotona.
Leikkiä, laulaa, höpsötellä, rupatella, suukotella, halailla.
Ja ennenkaikkea ihmetellä.
Sitä kuinka tuo pieni ihme kasvaa.
Oppii.
Hoksaa.
En sano tätä kuitenkaan niin, että kotiäidin homma olisi jotenkin erityisen helppoa.
Mutta palkitsevaa se on. Varsinkin, jos kokee olevansa oikeassa duunissa. Sillä duuni kuin duuni voi tuntua sekä maailman parhaalta että maailman pas***malta, riippuu vain tekijästä.
Itselle tämä pikkuihmisen kaitseminen on sellaista unelmahommaa, ettei paremmasta väliä.
Kotiäititerkuin
Isosisko
